Nyt se on takana. Ryhmätaitokilpailu, marssitaito, rämäpää, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Elämäni rankin fyysinen ponnistus. Myös henkisesti raastava mutta valtavan palkitseva kokemus.
Minut puskettiin huoltopalvelu ykköseen sotilaskeittäjien kans suorittamaan kilpailua. Sattu kyllä hyvä porukka. Kovakuntosia ja hyvällä asenteella varustettuja spadeja yhteensä meitä oli 7.
Aamulla klo 8 starttasi tohina. Kamppeet äkkiä kasaan ja ladulle. Reppuun piti pakata kaikkea painavaa ihan vaan sen takia ettei ois liian helppoa. Ei siellä kyllä paljon turhaa kampetta ollu, monenlaisia juttuja piti nimittäin rasteilla tehdä. Lisäksi ryhmäkohtaisiin tavaroihin ahkioon tuli vesotonkka ja neljä 12 kg harjoitustelamiinaa
Karkeasti se homma meni niin että meille näytettiin määränpää kartalta ja sinne piti osata suunnistaa, perillä oli joku rasti jossa suoritettiin jotain ja saatiin tietää seuraava määränpää. Rasteina oli muunmuassa kartan käyttöä ja etäsyyden arviontia, tavaroiden siirtämistä pään korkeudella olevan narun yli, suojeluhälytys eli kaasunaamarirasti yms pientä kivaa. Oisko niitä ollu jotain 10 rastia, osa oli vaan tankkausrasteja. Rasteilla tehdyistä virheistä tuli aikasakkoa. Myös maanteiden käytöstä ja ryhmän jäsenen keskeyttämisestä tuli aikasakkoa.
Mulle kaikista rankinta hommassa oli taisteluvarustuksen kantaminen. Sirpaleliivi, taisteluliivi, rynkky ja täpötäys taistelureppu ei ole kaikkein kevyin kantamus. Eka päivän aikana se kokonaisuus oli noin 14 tuntia selässä. Toinen mikä teki hommasta raskasta oli se, että yhentoista jälkeen ei saatu oikeaa ruokaa ennen iltayhtätoista, eli 12 tuntia piti pärjätä vedellä ja omilla eväillä. Mulla oli vaan karkkia, mikä ei ehkä ollu kaikista paras. Meinasin pyörtyä yhessä vaiheessa ku ei ehtiny täyttää juomapulloa. Kai nestehukkaa tai jotaki.
Muutaman kerran kierrettiin vähä ylimäärästä pienen suunnistusvirheen takia. Luulin vakaasti, että oon oppinu suunnistamaan jo armeijassa, mutta niin sitä vaan voi mennä pikkusen ohi. Ja puhelimen gpsiä ei saanu käyttää.
Lopumatkasta mentiin kahden muun ryhmän kans yhtämatkaa keulilla. Siinä oli helppo pysyä suunnassa, mutta levähtäminen oli toiveajattelua koska sillon toinen ryhmä ois pykältäny välittömästi ohi.
Illalla päästiin päivän viimiselle rastille jossa sai sitten syödä ja pystyttää teltan. Me saatiin 6 tuntia lepoaikaa, viimisenä tullut joukkue sai noin kolme tuntia. Oli taas pitkästä aikaa hauska nukkua pj-teltassa. Se tunne ku pääsee ulkoa hytisemästä sisälle kamiinan lämpöön ja saa ottaa taistelukamat pois ja laittaa kuivat vaatteet päälle.
Nukuin vähä katkonaisesti. Onneks ei kuitenkaan tarvinu kipinää pitää ku jotku vempat kävi aina lisäämässä meille puuta. Unohin yöksi osan kamoista ulos ja nehän oli litimärkiä aamulla. Mutta ei muuta ku kamat niskaan ja kävelymarssilla kohti seuraavia rasteja. Onneksi niitä ei ollu enää montaa ja 13 km jälkeen oltiin kassulla. Loppumatka oli kyllä ihan järkyttävä ku piti vetää ahkiota lumettomalla tiellä. Mutta me selvittiin! Oltiin lopulta kolmansia. Seitsemän ryhmää siihen osallistu. Saatiin maaliintulosta palkkioksi yksi kuntoisuuslomapäivä!
Ittensä voittanut olo kyllä! Sitä yllättäen ihmisestä löytyy jotain varastoja että vaikka luulee ettei jaksa, niin kyllä sitä jaksaa. Se on enimmäkseen korvien välissä se jaksaminen.
tj63 yli 100 aamua takana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti